Syyskuun alkupuolella valmistelin melko ristiriitaisin tuntein muutaman päivän matkaa siipan kanssa Kittilän Sirkan kylään eli Leville. Tavoitteenamme oli valloittaa Kätkätunturi, koska se oli ollut etenkin allekirjoittaneen unelma pitkään. Mieheni ja koirani ikäänkuin seuraavat minua. Heidän molempien tehtävähän on miellyttää mamia. Vitsi, mutta osittain totta: onnellinen vaimo on onnellinen koti sanovat amerikkalaisetkin. Yli kolmen tunnin matkan aikana ehdin ajatella edessä olevaa haastetta. Jännitti, josko kyseessä on sittenkään itselleni mieluinen reitti – minä kun en mukavaa naista kiusaa – helpolla pitää päästä, kun nilkat ja polvet ovat iän löystyttämät. Olin nähnyt instassa Kätkästä upeita kuvia ja lukenut muutamia matkakertomuksia. Monista tunturin huiputtaneista oli tullut Kätkän ikuisia ihailijoita. Mietin, että ehkäpä paikassa oli oikeasti jotain taianomaista.
Hikisen pakkaamisen päätteeksi oli mieltä ylentävää huomata, että taivas selkeni melkein heti kotoa lähdettyämme. Se enteili upeaa iltaa tunturissa. Aloin jo innolla odottaa perille pääsyä. Muutaman tunnin ajomatkan päästä pääsimme vihdoin purkamaan matkatavaroitamme. Olin jo matkan aikana päättänyt, että suuntaan Immeljärven rantaan, katsastamaan miltä se Kätkä sitten oikein näyttää. Ikäänkuin orientoimaan itseäni tulevaan patikointireissuun.
Järven rantaan päästyämme, jäin tuijottamaan epäuskoisena näkemääni. Oli kuin luonto olisi kunniaksemme järjestänyt tuiki tarpeellisen tankkaushetken ennen seuraavan päivän vaellusta; Järven pinta oli täysin peilityyni suojaisassa poukamassa. Kätkätunturi heijastui eteemme kolmiomaisena ja teki peilikuvansa kanssa näkymästä narniamaisen ei-uskottavan. Aurinko oli jo alhaalla. Se paistoi kuitenkin vielä tunturin takaa. Olin rohkaistunut. Kätkä näytti pieneltä ja vaatimattomalta – kaikin puolin kutsuvalta. Selviäisin huiputuksesta helpostikin, totesin mielessäni hieman ylimielisesti. Tuona hetkenä en vielä tiennyt, että edessämme näkyi Kätkän matala pää -loppuosa pitkän ja kapean, yli 500 metrin korkeuteen nousevasta tunturista jää taaemmas, minkä vuoksi 5 km päähän jäävä tunturin paljas laki ei edes näy Immerjärven rantaan. Ei, en tiennyt. Olin lumoutunut hetkestä. Onneksi.
Katseeni pyyhki maisemaa. En voinut muuta kuin hymyillä ja osoitella miehelleni, että katso kuinka upeaa… Kätkän rinteessä loisti ruskan väreissä kerroksittain yhä ylemmäs kohoava metsä. Se oli levittäytynyt kauniisti myös alemmas, rannan ja sen tietämillä kulkevan tien reunoille. Kun katsoin tarkemmin, näin tunturin muodostamassa varjossa jotain valkoista, joka liikkui. Ensin ajattelin sen olevan usvaa, mutta tarkemmin katsottuna se tulikin niemen nokasta. Ymmärsin, että ilmiö oli mitä ilmeisemmin ihmisen aikaansaama. Jossain joku onnellinen lämmitti rantasaunaa. Seurailin ihastuksissani kuinka auringon valaisema savuvana kieppui ylös ja alas, levisi tumman varjon valaisten ja jatkoi omia reittejään kadoten mystisesti johonkin hajoten sinne johonkin, jota silmä ei pysty näkemään. Hymyilin.
Oikealla puolen järveä näkyi veneitä rannalla. Sekin oli jotenkin tässä hetkessä niin idyllinen näky. Rantaheinät kallistuivat kauniisti kohti järveä. Aurinko siivilöityi ruskapuiden latvusten läpi, kirkastaen niiden lehtien värit epätodellisen kirkkaiksi. Kaikki vihreä niiden ympärillä näytti lähes sinertävältä. Kesällä vihreä on lempeämpää. Nyt syksy oli läsnä – myös vihreän sävyssä.
Lähdimme hyvillä mielin Immeljärven rannasta saunan lämmitykseen. Olimme enemmän kuin tyytyväisiä. Keskustelimme matkalla majapaikkaan vilkkaasti kokemastamme. Odotimme molemmat innolla seuraavan päivän Kätkän huiputusta. Hetki, jonka järvellä koimme tulisi siivittämään kulkuamme. Se olisi meille rakas muisto. Olimme niin kiitollisia siitä.
