Perusta sinäkin oma Blogaaja.fi blogi ilmaiseksi >>
Lainaa.com

Vaeltajan elämää

Pohjoisen luonnossa on tilaa löytää itsensä.

Kätkätunturin ylläri pylläri

Syyskuun alun perjantai aamu Sirkan kylässä Kittilässä valkeni harmaana ja hieman kolkkona. Sää oli edellisestä aurinkoisesta päivästä huomattavasti viilentynyt. Pettymys vihlaisi sydänalaa. Miksi aina näin? Kun et ole tunturissa, niin paistaa aurinko ja kun sinne matkaat, sää on mitä ilmeisemmin huono. Halusin lähes epätoivoisesti kuvata tunturin ruskamaisemaa auringon paisteessa. Se oli minun suunnitelmani. Joutuisin pettymään. Jälleen kerran. Sitten muistin eilisen illan kauniin maiseman Immeljärven rannassa ja muistutin, etten saa heittäytyä uhriksi. Hän on ihminen vailla toivoa, vailla työkaluja…hän asettuu muiden ihmisten poljettavaksi – ihan vapaaehtoisesti. Ei minä en todellakaan halunnut olla sellainen.

Siispä hymyä huuleen. Olihan vihdoin koittanut päivä, joka täyttäisi yhden unelmani ja pian koittaisi odottamani Kätkätunturin huiputus, nam!  Tuo päivä tulisi muuttamaan käsitykseni monestakin asiasta – ja kaikkein eniten itsestäni. Sitä en vielä tuoksuvaa aamukahviani hörppiessäni tiennyt. Melkein hyräilin – olin onnellinen. Jännityksellä odotin, mitä päivä tuo tullessaan.

Kätkätunturin huipulle menevä reitti. En tiennyt siitä tuon taivaallista. Mielessäni siinsivät vain upeat kuvat, jotka sen valloittajat olivat ottaneet sen puuttomalta laelta. Kohta minäkin saisin ikuistaa nuo mahtavat maisemat.

Lähdimme matkaan mieheni ja koirani kanssa. Kuljimme alkuun reippaasti Levin keskuksesta puunhakkeella päällystettyä luonnonpolkua K5-hotellin jäädessä vasemmalle.  Alkupätkä meni metsässä ja oli juurakkoista eli vaeltajien kuluttamaa luonnon polkua. Suosittu reitti siis. Näimme pian viitan, jossa matkaa huipulle kerrottiin olevan 4,8 km. Reitti lähti pikkuhiljaa nousemaan. Sitä kuljettuamme aika matkan ihmettelin hieman, josko edellisiltana Immeljärveltä katsomaani pientä tunturia enää kovin kauas jatkuu, mutta reitti vain jatkui.

Yhtäkkiä alkoi kuulua takaamme ihmisten ääniä. Joku puhui lakkaamatta. Esiin puiden takaa jyrkässä kivikkoisessa kohdassa reittiä tuli esiin nuori mies, joka raahasi maastopyöräänsä ylös polkua. Hänen takanaan tuli vaitonaisen oloinen nuori nainen. Hiljaisena. Nuorukaisen monotoninen, lakkaamaton puhe sisälsi tarkkaa selostusta erilaisista reiteistä, joita hän oli pyörällään ajanut. Eräässä kohdassa hän viittasi jonkun ystävänsä ajaneen ylhäältä tullessaan puuhun. Emme saaneet selvää, miten onnettomuudessa oli käynyt. Epäilimme, että ei kovin hyvin. Onneksi pariskunta viuhtoi editsemme ja painoi menemään sellaista vauhtia, että pääsimme pois puhesaasteen piiristä. Sanoin miehelleni, että miten tuo pyöräilijän kaverina kulkenut jaksaa pitää suunsa kiinni. Itse olisin sanonut jo tasamaalla, että haluan nauttia luonnon hiljaisuudesta.

Polku muuttui kivikkoisemmaksi ja lähti nousemaan tunturin päälle ylös ja alas kulkien.  Kärsimätön luonne ajatteli, ettemme pääse perille lainkaan kun uuvun matkalla. Asiaa ei helpottanut se, että mitä ylemmäs nousimme, sen kylmemmäksi tuuli muuttui. Se tuntui poskilla ja korvissa viuhui viima. Muutama seurue ja yksittäinen vaeltajakin reitillä oli. Tapasimme myös puolisoni tuttuja. Eläköityneitä miehiä, joilla on aikaa tehdä mitä huvittaa. Vaikka viettää päivä tunturissa. Olimme paitsi kateellisia myös iloisia sillä kuulimme heiltä, että meille on jätetty nuotioon hyvät tulet.

Jossain vaiheessa kavuttuamme ylemmäs ja ylemmäs luulimme tulleemme perille, kun ymmärsimme sen olevan vain jokin pikkulaki ja että varsinainen huippu lähtee nousemaan edessämme näkyvän seinämäisen jyrkän polun suunnassa. Vielä senkään takaa ei huippu näkynyt, mutta sen sijaan maisemat alkoivat avautua. Olin enemmän kuin tyytyväinen puurajan pikkuhiljaa väistyttyä ja pääsin kuvaamaan ympärillemme avautuvia upeita maisemasta – kaukana alhaalla kiemurtelevia jokia ja tuntureita horisontissa, sinisessä hämyssä limittäin toistensa kanssa. Suomen Lappi. Sitä se on parhaimmillaan. Tunturimaisemaa. Pysähdyimme tauolle tämän upean näkymän äärelle hetkeksi. Sitten jatkoimme matkaamme yhä ylemmäs.

Jonkin ajan päästä iloinen nuori pariskunta tuli vastaan erään nyppylän päältä ja lähti menemään alhaalta tulijoista katsottuna vasemmalle menevää sivupolkua. Se olisi meidänkin reittimme alas tunturista, mutta – ensin kohti huippua. Vielä pari polun pätkää ja sitten olisimme siellä. Olin vaeltanut ilman hanskoja, kun takin sisällä tuntui olevan sietämättömän kuuma. Kädet olivat ihan jäässä. Huipun viitan kohdalle päästyämme olin kuin horkassa. Kaiken kukkaraksi alkoi sataa tihuuttaa jotain alijäähtyneen veden tapaista taivaalta. Päätimme suunnata kiireesti kohti alhaalla tunturin notkelmassa näkyvää savua, joka tuli ihmisten kansoittamalta laavulta. Kaikki halusivat lämpimään, lähelle nuotiota ja tankata ennen matkan jatkamista. Oli melko hiljaista. Jotkut söivät keksejä, joillakin oli pussikaakaota, joillakin leetapullaa. Itse kaivelin jäisin käsin repusta eväsleipiä ja hotkin ne sisuksiini sen jälkeen kun olin syöttänyt koiran – tai yrittänyt syöttää. Väsynyttä hännän heiluttajaa kiinnosti tarjoamaani kuivamuonaa enemmän nuotion päällä ritilällä makaavat osin vielä kelmeät makkarat. Huomasin, että eräs nainen pälyili meitä epäilevästi. Hän istui jalat sivulle vedettynä. Emme pyytäneet häntä siirtämään jalkojaan, että pääsisimme kunnolla laavuun sisään. Myöhemmin kävi ilmi, että hän varasi paikkaa laavulle tulossa oleville kavereilleen. Kun naisporukka tuli perille kohteeseensa hiljaisen seurakunnan tunnelman rikkoi äänekäs puheensorina. Naisilla oli hirmunälkä, ja he alkoivat viiveettä ahkerasti puuhailemaan eväidensä kimpussa. Makkaroita, niitä piti paistaa, mutta kas: heillä oli mukanaan vain tylsä puukontapainen. Mieheni puukko ei heille kelvannut,ei. Nämä itseriittoisia wannabe eränaiset jyystivät tylsällä teräaseellaan makkaraan yksilölliset viiltonsa ennen niiden huolellista asettelua tulen ylle. Jotkut ne on kuin kotonaan. Eivät paljon muista välitä. Oma napa on tärkein. Usein laavukokemukset ovat juuri tällaisia. Tapahtumat ovat melkolailla ennakoitavissa, menitpä mihin tahansa.

Tulistelupaikalta käännyimme kuvien ottamisen jälkeen paluureitille, vaikka olisimme voineet jatkaa Kätkän laavulle, järven rannalle. Sen verran vaativa reissu oli, että kaipasimme jo lämpimään. Matka alas oli vähintään yhtä vaativa kuin ylös. Reitillä oli kaatuneita puita, se oli kivikkoinen ja juurakkoinen – osin hyvin jyrkkä ja kapea noin 1,3 km. Sen jälkeen 3 km melkoisen tasaista metsän ympäröimää tieosuutta. Tulipahan käytyä eli nyt se on tehty. Yksi unelma toteutettu. Check.

Tankki täyteen

Syyskuun alkupuolella valmistelin melko ristiriitaisin tuntein muutaman päivän matkaa siipan kanssa  Kittilän Sirkan kylään eli Leville. Tavoitteenamme oli valloittaa Kätkätunturi, koska se oli ollut etenkin allekirjoittaneen unelma pitkään.  Mieheni ja koirani ikäänkuin seuraavat minua. Heidän molempien tehtävähän on miellyttää mamia. Vitsi, mutta osittain totta: onnellinen vaimo on onnellinen koti sanovat amerikkalaisetkin.  Yli kolmen tunnin matkan aikana ehdin ajatella edessä olevaa haastetta. Jännitti, josko kyseessä on sittenkään itselleni mieluinen reitti – minä kun en mukavaa naista kiusaa – helpolla pitää päästä, kun nilkat ja polvet ovat iän löystyttämät. Olin nähnyt instassa Kätkästä upeita kuvia ja lukenut muutamia matkakertomuksia. Monista tunturin huiputtaneista oli tullut Kätkän ikuisia ihailijoita. Mietin, että ehkäpä paikassa oli oikeasti jotain taianomaista.

Hikisen pakkaamisen päätteeksi oli mieltä ylentävää huomata, että taivas selkeni melkein heti kotoa lähdettyämme. Se enteili upeaa iltaa tunturissa. Aloin jo innolla odottaa perille pääsyä. Muutaman tunnin ajomatkan päästä pääsimme vihdoin purkamaan matkatavaroitamme. Olin jo matkan aikana päättänyt, että suuntaan Immeljärven rantaan, katsastamaan miltä se Kätkä sitten oikein näyttää. Ikäänkuin orientoimaan itseäni tulevaan patikointireissuun.

Järven rantaan päästyämme, jäin tuijottamaan epäuskoisena näkemääni. Oli kuin luonto olisi kunniaksemme järjestänyt tuiki tarpeellisen tankkaushetken ennen seuraavan päivän vaellusta; Järven pinta oli täysin peilityyni suojaisassa poukamassa. Kätkätunturi heijastui eteemme kolmiomaisena ja teki peilikuvansa kanssa näkymästä narniamaisen ei-uskottavan. Aurinko oli jo alhaalla. Se paistoi kuitenkin vielä tunturin takaa. Olin rohkaistunut.  Kätkä näytti  pieneltä ja vaatimattomalta – kaikin puolin kutsuvalta. Selviäisin huiputuksesta helpostikin, totesin mielessäni hieman ylimielisesti. Tuona hetkenä en vielä tiennyt, että edessämme näkyi Kätkän matala pää -loppuosa pitkän ja kapean, yli 500 metrin korkeuteen nousevasta tunturista jää taaemmas, minkä vuoksi 5 km päähän jäävä tunturin paljas laki ei edes näy Immerjärven rantaan. Ei, en tiennyt. Olin lumoutunut hetkestä. Onneksi.

Katseeni pyyhki maisemaa. En voinut muuta kuin hymyillä ja osoitella miehelleni, että katso kuinka upeaa… Kätkän rinteessä loisti ruskan väreissä kerroksittain yhä ylemmäs kohoava metsä. Se oli levittäytynyt kauniisti myös alemmas, rannan ja sen tietämillä kulkevan tien reunoille.  Kun katsoin tarkemmin, näin tunturin muodostamassa varjossa jotain valkoista, joka liikkui. Ensin ajattelin sen olevan usvaa, mutta tarkemmin katsottuna se tulikin niemen nokasta.  Ymmärsin, että ilmiö oli mitä ilmeisemmin ihmisen aikaansaama. Jossain joku onnellinen lämmitti rantasaunaa. Seurailin ihastuksissani kuinka auringon valaisema savuvana kieppui ylös ja alas, levisi tumman varjon valaisten ja jatkoi omia reittejään kadoten mystisesti johonkin hajoten sinne johonkin, jota silmä ei pysty näkemään. Hymyilin.

Oikealla puolen järveä näkyi veneitä rannalla. Sekin oli jotenkin tässä hetkessä niin idyllinen näky. Rantaheinät kallistuivat kauniisti kohti järveä. Aurinko siivilöityi ruskapuiden latvusten läpi, kirkastaen niiden lehtien värit epätodellisen kirkkaiksi. Kaikki vihreä niiden ympärillä näytti lähes sinertävältä. Kesällä vihreä on lempeämpää. Nyt syksy oli läsnä – myös vihreän sävyssä.

Lähdimme hyvillä mielin Immeljärven rannasta saunan lämmitykseen. Olimme enemmän kuin tyytyväisiä. Keskustelimme matkalla majapaikkaan vilkkaasti kokemastamme. Odotimme molemmat innolla seuraavan päivän Kätkän huiputusta.  Hetki, jonka järvellä koimme tulisi siivittämään kulkuamme. Se olisi meille rakas muisto. Olimme niin kiitollisia siitä.

Loman syvin olemus

Syksy. Se on ollut jonkin sortin peikko mielessäni…kuin pieni kuolema. Loma on mennyt ja edessä on pitkä putki…mustaa. Toivoin joskus aiemmin, että olisin voinut vajota syvään uneen lokakuusta tammikuun loppuun ja herätä vasta sitten kun valoa on enemmän.

Nykyään on toisin. Vaeltajalle syksy ja kevät nousevat ohi kesän..talvenkin. Odotan innolla sitä, että lumi sulaa ja pääsen vihdoin vaeltamaan pohjoisen luontoon. Luonnon kuvaajana ilo lisääntyneestä valosta on sanoinkuvailematonta; Tunturikoivujen raikas vihreys vasten ilta-aurinkoa, purojen syvä sini kun sulamisvedet tulevat alas tunturin rinnettä, auringonnousu tunturin takaa – luontokokemuksia, joita ei voi sanoin kuvata – ne pitää itse kokea. Syksyisin vaeltajan seurana on mitä upein ruskassa loistava pohjolan maisema, upeasti värittyvä iltataivas ja sään pieni kirpeys, joka saattaa yllättää huurana tunturin huipulle päästyä .

Mutta kesä…en pidä vaelluksesta, jos on liian lämmintä. Siksi en suunnista etelän maihin tai Itävaltaan vaeltamaan siksikään, kun inhoan aikatauluja, lentomatkustusta, hotellielämää. Kesälläkin suuntaan ennemmin pohjoiseen. Talven aikana suunnittelemme mieheni kanssa meidän näköistämme matkaa – huolella eri vaihtoehtoja miettien.

Viime talven suunnitteluputken tuloksena reittisuunnitelma oli valmis ja vihdoin  loman alkaessa heinäkuun alussa hyppäsimme täyteen pakattuun autoomme ja suunnistimme kohti Kilpisjärveä, jossa teimme 10 km päivävaelluksen edestakaisin Kitsiputouksille vievällä Kalottireitillä (vinkki: jatkaa putouksilta Koltalahteen saakka ja sieltä pääsee Malla-laivalla takaisin Kilpisjärvelle – upeat maisemat).

Seuraavana päivänä jatkoimme kohti Norjan Skibottenin jylhiä maisemia. Sieltä ajoimme Tromssaan, jonka edustalla olevalla Kvaloyan saarella olimme suunnitelleet viettävämme viisi päivää Ersfjordbotnin upean vuonon äärellä. Olimme innoissamme. Mielikuvissani kiikuimme upeille vuorille, joilta avautuisi mahtavat vuonomaisemat. Evästelisimme huipulla kaikessa hiljaisuudessa, nauttien luonnon kauneudesta. Laskeutuisimme hymy huulilla takaisin majapaikkaamme kamerassamme hienoja maisemakuvia. Tällä kertaa unelmat toteutuivat paremmin kuin koskaan. Olimme reissussa yhteensä 11 päivää ja ajoimme yli 2000 km. Huiputimme Rekvikin kylältä lähtevän Brosmetindenin , Ersfjordbotnissa sijaitsevan Nattmålstindenin, Kråkbergetin Langoyan saarella, vaelsimme Straumen rantareitin (osin kaatosateessa) Hinnoyalla ja kapusimme Senjalla kuvaamaan suurinta putousta, jonka olen nähnyt.

Survivalia minun makuuni. Kotiin tullessani nauroin mielessäni: kyllä se koetteli helppoon elämään tottunutta naista. Röyhistin rintaani. Olin rohkea ja koin jotain ainutlaatuista. Olin kiitollinen. Elämä vaan on.

Aavistusten äärellä

Huomasin vasta keski-ikäisenä kirjoittavani ensimmäistä kertaa eläissäni blogia ihan tosissani. Tuli valtava tarve siihen. Se on pitkän prosessin tulosta.  Rakastan pohjoista luontoa…sen rauhaa ja kauneutta.  Haluan nyt jakaa blogini välityksellä ajatuksiani ja kuviani – kertoa omasta, vaiherikkaasta matkastani itseeni.

Vaellan, koska vielä pystyn. Olen tehnyt päivävaelluksia jo lähes 30 vuotta pohjoisen Suomen ja Norjan upeissa maisemissa mieheni (sekä exieni) kanssa. Eräänä päivänä heräsin ajattelemaan, että mitä kaikkea olenkaan ehtinyt kokea elämäni aikana. Olen ollut ajoittain hullun rohkea ja ottanut riskejä, kokeillut uusia juttuja. ’Ihminen katuu enemmän tekemättömiä kuin tehtyjä asioita’, sanoi joku viisas kerran. Mietinkin moniko meistä hyväksyy itsestään tulevaisuuskuvan, jossa istumme kädet sylissä keinustuolissa tyytymättömänä, sitku-elämästä eläköityneenä, jossitellen ja miettien että olisi sittenkin pitänyt vain lähteä..tehdä..kokeilla. Palkkiona katkeruus, kateus..ja lopulta toinen jalka haudassa tajuntaan iskostuva epämieluisa ajatus: kenen elämää olen elänyt?

Nämä ’nykyajan nuoret’ osaavat kyseenalaistaa normielämää – en tarkoita adrenaalihakuisia extremelajien harrastajia vaan ihan tavallisia nuoria (ehkä vähän eräjormia ja -liisoja kuitenkin). Olen huomannut, että retkeily, luonnossa liikkuminen, yksin reppu selässä, nuotiolla, tunturin huipulla, telttailemassa erämaassa on kuin muotiasia. Mietin, millaisia näiden nuorten vanhemmat tai perimä ovat. Ovatko he niitä, jotka kapinoivat ja kyseenalaistavat rahan perässä juoksevien kiireisten vanhempiensa elämäntyylin ja lähtevät luontoaktivisteiksi vai ovatko he niitä, jotka on pienestä pitäen viety luontoretkille, opastettu arvostamaan luontoa ja luontokappaleita? Heitä, joille luonto on ollut aina osa vapaa-aikaa..ja myöhemmin työtä. Onko kyseessä laajempi trendeistä johtuva ilmiö kuten digitalisaation vastaveto? Olisipa kiva tietää.

Käsi lippaan kuitenkin. Nämä nuoret osaavat etsiä elämänsä tarkoitusta jo ennen kuin keski-iän kriisi yllättää. He hakevat tapaa elää täydenpää elämää – sopusoinnussa luonnon kanssa. Tavallaan jopa kadehdin heitä.

Ihminen tarvitsee kriisejä kasvaakseen henkisesti. Voimme aina kyseenalaistaa ja kysyä mitä sankaruutta on paeta johonkin metsään tai tunturiin ongelmiaan..elämäänsä? Onko päässä vikaa, kun ei oikeaa elämää kestä? Niin. Onko se vastuusta irrottautumista, jos joutuu yksinäisyydessä kohtaamaan itsensä? Pää seuraa aina mukana, valitettavasti..tai oikeammin: onneksi.

Ihmisen elämä ei ole mielestäni onnen metsästystä vaan pikemminkin matka itseemme. Jokainen kulkee omaa polkuaan, mutta uskon että lopulta löydämme itsemme sieltä mistä pitääkin. Tarvitsemiemme asioiden äärellä, juuri oikeiden ihmisten ympäröimänä, siellä missä on sielun maisemamme. Rakastaen universaalisti.

Ilmaisen julkaisemisen puolesta: Blogaaja.fi