Syksy. Se on ollut jonkin sortin peikko mielessäni…kuin pieni kuolema. Loma on mennyt ja edessä on pitkä putki…mustaa. Toivoin joskus aiemmin, että olisin voinut vajota syvään uneen lokakuusta tammikuun loppuun ja herätä vasta sitten kun valoa on enemmän.

Nykyään on toisin. Vaeltajalle syksy ja kevät nousevat ohi kesän..talvenkin. Odotan innolla sitä, että lumi sulaa ja pääsen vihdoin vaeltamaan pohjoisen luontoon. Luonnon kuvaajana ilo lisääntyneestä valosta on sanoinkuvailematonta; Tunturikoivujen raikas vihreys vasten ilta-aurinkoa, purojen syvä sini kun sulamisvedet tulevat alas tunturin rinnettä, auringonnousu tunturin takaa – luontokokemuksia, joita ei voi sanoin kuvata – ne pitää itse kokea. Syksyisin vaeltajan seurana on mitä upein ruskassa loistava pohjolan maisema, upeasti värittyvä iltataivas ja sään pieni kirpeys, joka saattaa yllättää huurana tunturin huipulle päästyä .

Mutta kesä…en pidä vaelluksesta, jos on liian lämmintä. Siksi en suunnista etelän maihin tai Itävaltaan vaeltamaan siksikään, kun inhoan aikatauluja, lentomatkustusta, hotellielämää. Kesälläkin suuntaan ennemmin pohjoiseen. Talven aikana suunnittelemme mieheni kanssa meidän näköistämme matkaa – huolella eri vaihtoehtoja miettien.

Viime talven suunnitteluputken tuloksena reittisuunnitelma oli valmis ja vihdoin  loman alkaessa heinäkuun alussa hyppäsimme täyteen pakattuun autoomme ja suunnistimme kohti Kilpisjärveä, jossa teimme 10 km päivävaelluksen edestakaisin Kitsiputouksille vievällä Kalottireitillä (vinkki: jatkaa putouksilta Koltalahteen saakka ja sieltä pääsee Malla-laivalla takaisin Kilpisjärvelle – upeat maisemat).

Seuraavana päivänä jatkoimme kohti Norjan Skibottenin jylhiä maisemia. Sieltä ajoimme Tromssaan, jonka edustalla olevalla Kvaloyan saarella olimme suunnitelleet viettävämme viisi päivää Ersfjordbotnin upean vuonon äärellä. Olimme innoissamme. Mielikuvissani kiikuimme upeille vuorille, joilta avautuisi mahtavat vuonomaisemat. Evästelisimme huipulla kaikessa hiljaisuudessa, nauttien luonnon kauneudesta. Laskeutuisimme hymy huulilla takaisin majapaikkaamme kamerassamme hienoja maisemakuvia. Tällä kertaa unelmat toteutuivat paremmin kuin koskaan. Olimme reissussa yhteensä 11 päivää ja ajoimme yli 2000 km. Huiputimme Rekvikin kylältä lähtevän Brosmetindenin , Ersfjordbotnissa sijaitsevan Nattmålstindenin, Kråkbergetin Langoyan saarella, vaelsimme Straumen rantareitin (osin kaatosateessa) Hinnoyalla ja kapusimme Senjalla kuvaamaan suurinta putousta, jonka olen nähnyt.

Survivalia minun makuuni. Kotiin tullessani nauroin mielessäni: kyllä se koetteli helppoon elämään tottunutta naista. Röyhistin rintaani. Olin rohkea ja koin jotain ainutlaatuista. Olin kiitollinen. Elämä vaan on.