Syyskuun alun perjantai aamu Sirkan kylässä Kittilässä valkeni harmaana ja hieman kolkkona. Sää oli edellisestä aurinkoisesta päivästä huomattavasti viilentynyt. Pettymys vihlaisi sydänalaa. Miksi aina näin? Kun et ole tunturissa, niin paistaa aurinko ja kun sinne matkaat, sää on mitä ilmeisemmin huono. Halusin lähes epätoivoisesti kuvata tunturin ruskamaisemaa auringon paisteessa. Se oli minun suunnitelmani. Joutuisin pettymään. Jälleen kerran. Sitten muistin eilisen illan kauniin maiseman Immeljärven rannassa ja muistutin, etten saa heittäytyä uhriksi. Hän on ihminen vailla toivoa, vailla työkaluja…hän asettuu muiden ihmisten poljettavaksi – ihan vapaaehtoisesti. Ei minä en todellakaan halunnut olla sellainen.

Siispä hymyä huuleen. Olihan vihdoin koittanut päivä, joka täyttäisi yhden unelmani ja pian koittaisi odottamani Kätkätunturin huiputus, nam!  Tuo päivä tulisi muuttamaan käsitykseni monestakin asiasta – ja kaikkein eniten itsestäni. Sitä en vielä tuoksuvaa aamukahviani hörppiessäni tiennyt. Melkein hyräilin – olin onnellinen. Jännityksellä odotin, mitä päivä tuo tullessaan.

Kätkätunturin huipulle menevä reitti. En tiennyt siitä tuon taivaallista. Mielessäni siinsivät vain upeat kuvat, jotka sen valloittajat olivat ottaneet sen puuttomalta laelta. Kohta minäkin saisin ikuistaa nuo mahtavat maisemat.

Lähdimme matkaan mieheni ja koirani kanssa. Kuljimme alkuun reippaasti Levin keskuksesta puunhakkeella päällystettyä luonnonpolkua K5-hotellin jäädessä vasemmalle.  Alkupätkä meni metsässä ja oli juurakkoista eli vaeltajien kuluttamaa luonnon polkua. Suosittu reitti siis. Näimme pian viitan, jossa matkaa huipulle kerrottiin olevan 4,8 km. Reitti lähti pikkuhiljaa nousemaan. Sitä kuljettuamme aika matkan ihmettelin hieman, josko edellisiltana Immeljärveltä katsomaani pientä tunturia enää kovin kauas jatkuu, mutta reitti vain jatkui.

Yhtäkkiä alkoi kuulua takaamme ihmisten ääniä. Joku puhui lakkaamatta. Esiin puiden takaa jyrkässä kivikkoisessa kohdassa reittiä tuli esiin nuori mies, joka raahasi maastopyöräänsä ylös polkua. Hänen takanaan tuli vaitonaisen oloinen nuori nainen. Hiljaisena. Nuorukaisen monotoninen, lakkaamaton puhe sisälsi tarkkaa selostusta erilaisista reiteistä, joita hän oli pyörällään ajanut. Eräässä kohdassa hän viittasi jonkun ystävänsä ajaneen ylhäältä tullessaan puuhun. Emme saaneet selvää, miten onnettomuudessa oli käynyt. Epäilimme, että ei kovin hyvin. Onneksi pariskunta viuhtoi editsemme ja painoi menemään sellaista vauhtia, että pääsimme pois puhesaasteen piiristä. Sanoin miehelleni, että miten tuo pyöräilijän kaverina kulkenut jaksaa pitää suunsa kiinni. Itse olisin sanonut jo tasamaalla, että haluan nauttia luonnon hiljaisuudesta.

Polku muuttui kivikkoisemmaksi ja lähti nousemaan tunturin päälle ylös ja alas kulkien.  Kärsimätön luonne ajatteli, ettemme pääse perille lainkaan kun uuvun matkalla. Asiaa ei helpottanut se, että mitä ylemmäs nousimme, sen kylmemmäksi tuuli muuttui. Se tuntui poskilla ja korvissa viuhui viima. Muutama seurue ja yksittäinen vaeltajakin reitillä oli. Tapasimme myös puolisoni tuttuja. Eläköityneitä miehiä, joilla on aikaa tehdä mitä huvittaa. Vaikka viettää päivä tunturissa. Olimme paitsi kateellisia myös iloisia sillä kuulimme heiltä, että meille on jätetty nuotioon hyvät tulet.

Jossain vaiheessa kavuttuamme ylemmäs ja ylemmäs luulimme tulleemme perille, kun ymmärsimme sen olevan vain jokin pikkulaki ja että varsinainen huippu lähtee nousemaan edessämme näkyvän seinämäisen jyrkän polun suunnassa. Vielä senkään takaa ei huippu näkynyt, mutta sen sijaan maisemat alkoivat avautua. Olin enemmän kuin tyytyväinen puurajan pikkuhiljaa väistyttyä ja pääsin kuvaamaan ympärillemme avautuvia upeita maisemasta – kaukana alhaalla kiemurtelevia jokia ja tuntureita horisontissa, sinisessä hämyssä limittäin toistensa kanssa. Suomen Lappi. Sitä se on parhaimmillaan. Tunturimaisemaa. Pysähdyimme tauolle tämän upean näkymän äärelle hetkeksi. Sitten jatkoimme matkaamme yhä ylemmäs.

Jonkin ajan päästä iloinen nuori pariskunta tuli vastaan erään nyppylän päältä ja lähti menemään alhaalta tulijoista katsottuna vasemmalle menevää sivupolkua. Se olisi meidänkin reittimme alas tunturista, mutta – ensin kohti huippua. Vielä pari polun pätkää ja sitten olisimme siellä. Olin vaeltanut ilman hanskoja, kun takin sisällä tuntui olevan sietämättömän kuuma. Kädet olivat ihan jäässä. Huipun viitan kohdalle päästyämme olin kuin horkassa. Kaiken kukkaraksi alkoi sataa tihuuttaa jotain alijäähtyneen veden tapaista taivaalta. Päätimme suunnata kiireesti kohti alhaalla tunturin notkelmassa näkyvää savua, joka tuli ihmisten kansoittamalta laavulta. Kaikki halusivat lämpimään, lähelle nuotiota ja tankata ennen matkan jatkamista. Oli melko hiljaista. Jotkut söivät keksejä, joillakin oli pussikaakaota, joillakin leetapullaa. Itse kaivelin jäisin käsin repusta eväsleipiä ja hotkin ne sisuksiini sen jälkeen kun olin syöttänyt koiran – tai yrittänyt syöttää. Väsynyttä hännän heiluttajaa kiinnosti tarjoamaani kuivamuonaa enemmän nuotion päällä ritilällä makaavat osin vielä kelmeät makkarat. Huomasin, että eräs nainen pälyili meitä epäilevästi. Hän istui jalat sivulle vedettynä. Emme pyytäneet häntä siirtämään jalkojaan, että pääsisimme kunnolla laavuun sisään. Myöhemmin kävi ilmi, että hän varasi paikkaa laavulle tulossa oleville kavereilleen. Kun naisporukka tuli perille kohteeseensa hiljaisen seurakunnan tunnelman rikkoi äänekäs puheensorina. Naisilla oli hirmunälkä, ja he alkoivat viiveettä ahkerasti puuhailemaan eväidensä kimpussa. Makkaroita, niitä piti paistaa, mutta kas: heillä oli mukanaan vain tylsä puukontapainen. Mieheni puukko ei heille kelvannut,ei. Nämä itseriittoisia wannabe eränaiset jyystivät tylsällä teräaseellaan makkaraan yksilölliset viiltonsa ennen niiden huolellista asettelua tulen ylle. Jotkut ne on kuin kotonaan. Eivät paljon muista välitä. Oma napa on tärkein. Usein laavukokemukset ovat juuri tällaisia. Tapahtumat ovat melkolailla ennakoitavissa, menitpä mihin tahansa.

Tulistelupaikalta käännyimme kuvien ottamisen jälkeen paluureitille, vaikka olisimme voineet jatkaa Kätkän laavulle, järven rannalle. Sen verran vaativa reissu oli, että kaipasimme jo lämpimään. Matka alas oli vähintään yhtä vaativa kuin ylös. Reitillä oli kaatuneita puita, se oli kivikkoinen ja juurakkoinen – osin hyvin jyrkkä ja kapea noin 1,3 km. Sen jälkeen 3 km melkoisen tasaista metsän ympäröimää tieosuutta. Tulipahan käytyä eli nyt se on tehty. Yksi unelma toteutettu. Check.