Huomasin vasta keski-ikäisenä kirjoittavani ensimmäistä kertaa eläissäni blogia ihan tosissani. Tuli valtava tarve siihen. Se on pitkän prosessin tulosta. Rakastan pohjoista luontoa…sen rauhaa ja kauneutta. Haluan nyt jakaa blogini välityksellä ajatuksiani ja kuviani – kertoa omasta, vaiherikkaasta matkastani itseeni.
Vaellan, koska vielä pystyn. Olen tehnyt päivävaelluksia jo lähes 30 vuotta pohjoisen Suomen ja Norjan upeissa maisemissa mieheni (sekä exieni) kanssa. Eräänä päivänä heräsin ajattelemaan, että mitä kaikkea olenkaan ehtinyt kokea elämäni aikana. Olen ollut ajoittain hullun rohkea ja ottanut riskejä, kokeillut uusia juttuja. ’Ihminen katuu enemmän tekemättömiä kuin tehtyjä asioita’, sanoi joku viisas kerran. Mietinkin moniko meistä hyväksyy itsestään tulevaisuuskuvan, jossa istumme kädet sylissä keinustuolissa tyytymättömänä, sitku-elämästä eläköityneenä, jossitellen ja miettien että olisi sittenkin pitänyt vain lähteä..tehdä..kokeilla. Palkkiona katkeruus, kateus..ja lopulta toinen jalka haudassa tajuntaan iskostuva epämieluisa ajatus: kenen elämää olen elänyt?
Nämä ’nykyajan nuoret’ osaavat kyseenalaistaa normielämää – en tarkoita adrenaalihakuisia extremelajien harrastajia vaan ihan tavallisia nuoria (ehkä vähän eräjormia ja -liisoja kuitenkin). Olen huomannut, että retkeily, luonnossa liikkuminen, yksin reppu selässä, nuotiolla, tunturin huipulla, telttailemassa erämaassa on kuin muotiasia. Mietin, millaisia näiden nuorten vanhemmat tai perimä ovat. Ovatko he niitä, jotka kapinoivat ja kyseenalaistavat rahan perässä juoksevien kiireisten vanhempiensa elämäntyylin ja lähtevät luontoaktivisteiksi vai ovatko he niitä, jotka on pienestä pitäen viety luontoretkille, opastettu arvostamaan luontoa ja luontokappaleita? Heitä, joille luonto on ollut aina osa vapaa-aikaa..ja myöhemmin työtä. Onko kyseessä laajempi trendeistä johtuva ilmiö kuten digitalisaation vastaveto? Olisipa kiva tietää.
Käsi lippaan kuitenkin. Nämä nuoret osaavat etsiä elämänsä tarkoitusta jo ennen kuin keski-iän kriisi yllättää. He hakevat tapaa elää täydenpää elämää – sopusoinnussa luonnon kanssa. Tavallaan jopa kadehdin heitä.
Ihminen tarvitsee kriisejä kasvaakseen henkisesti. Voimme aina kyseenalaistaa ja kysyä mitä sankaruutta on paeta johonkin metsään tai tunturiin ongelmiaan..elämäänsä? Onko päässä vikaa, kun ei oikeaa elämää kestä? Niin. Onko se vastuusta irrottautumista, jos joutuu yksinäisyydessä kohtaamaan itsensä? Pää seuraa aina mukana, valitettavasti..tai oikeammin: onneksi.
Ihmisen elämä ei ole mielestäni onnen metsästystä vaan pikemminkin matka itseemme. Jokainen kulkee omaa polkuaan, mutta uskon että lopulta löydämme itsemme sieltä mistä pitääkin. Tarvitsemiemme asioiden äärellä, juuri oikeiden ihmisten ympäröimänä, siellä missä on sielun maisemamme. Rakastaen universaalisti.
